Ihan aluksi: diabetes elokuvissa ei ole mikään uusi juttu. Diabetes sanana on tuttua huttua, ja vaikkakin se yleensä rinnastetaan ainoastaan siihen ”elintapasairauteen, jonka sait kun olit liian lihava ja söit huonosti etkä liikkunut”, saa sillä elokuvantekijöiden hakeman reaktion nopeasti.

DIABETES! KAMALA SAIRAUS! PIIKKEJÄ! PYÖRTYMISKOHTAUKSIA! IIK!

Pelottavaa diabetesta hoidetaan pelottavin välinein

Miten tyypin 1 diabetes sitten yleensä esitetään elokuvissa? Omituisesti toki, mutta miten? Eteeni sattui Insulin Nation -digidiabetessivuston video Hollywoodleffoista, joissa esitellään diabetesta. Käydäänpäs sitä hiukan lävitse (varoitus, sisältää juonipaljastuksia!):

MAD MONEY – HULLUNA RAHAA, 2008 (Mad Money)

Tässä komedia-rikoselokuvassa seuratan kolmea fiksua, itsevarmaa ja juonittelevaa naista, jotka päättävät turvata tulevaisuutensa huolellisesti suunnitellulla ryöstöllä. Katie Holmesin esittämällä nuorella Jackiellä on diabetes, mutta hän vähän niin kuin unohtaa kertoa siitä rosvokavereilleen. Jengin vanhemmat rouvat, Bridget (Oscar-voittaja Diane Keaton) ja Nina (Queen Latifah), luonnollisesti kuvittelevat Jackien ruiskujen olevan huumeneuloja. Kysynpä vaan, että kuka enää 2008 käytti säännöllisesti niitä oranssikorkkisia 12 mm neulalla varustettuja kertakäyttöruiskuja?

Mitä tästä kuitenkin opimme? Jos joku syyttää meitä heroiiniaddikteiksi, meidän tulisi vain olla kiitollisia siitä, että he välittävät.

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI, 2013 (Hansel and Gretel: Witch Hunters)

Grimmin veljekset ehkä pyörivät haudoissaan tämän Hollywoodversion nähtyään. Suomalaisen Pihla Viitalankin tähdittämää pätkää kuvaillaan ”mustan huumorin sävyttämäksi fantasielokuvaksi”. Kävin katsomassa tämän aikanaan kutsuvierasnäytöksessä seuralaisenani toinen diabeetikko. Emme tienneen diabeteksen liittyvän Hannuun ja Kerttuun, joten yllätys oli melkoinen. Tai, no, tipahdimme molemmat elokuvateatterituoleiltamme ääneen räkättäen ja loppuelokuvan yritimme nieleskellä kikatuksiamme. Hiukan viivästyneet anteeksinpyyntöni samassa salissa istuneille.

Pakko myöntää, että hypot on näytelty yllättävän hyvin. Harmi vaan, että hoitona ”hypoihin” on ruiskulla annettava lääke… Huoh.

Elokuvan opetus: kyllä, sairastuimme ykköstyypin diabetekseen, koska söimme liikaa karkkia.

PANIC ROOM, 2002

Tämä on klassikko! Insulin Nationin videolla leffan diabetesanniksi luetaan se, että Sarahin (Kristen Stewart) vaipuminen diabeettiseen koomaan kesken yöllisen murron saa Megin (Jodie Foster) näyttämään sankarilliselta, kun hänen tulee hakea keittiöstä Glukagonia. Leffassa on kyllä hyvin huomioitu se, että vakavat hypot > diabeettinen sokki ja kouristelu > tajuttomuus > Glukagonpistos (huom! ei siis ainoastaan geneerinen pistos, vaan oranssi Glukagonpaketti todella näkyy), mutta ihan vielä tänä päivänäkään en ymmärrä, että miksi juuri hädän hetkellä, kun adrenaliinin pitäisi nostaa sokereita, tuleekin yllättävä hypo.

Lisäksi haluaisin nostaa esiin elokuvassa näytetyn ”faktan”, jonka mukaan jokaisen diabeetikon täytyy juoda paljon vettä. Niin paljon, että sitä täytyy olla jatkuvasti ja pulloittain saatavilla minijääkaapissa sängyn vieressä. Yeah, right.

Bonuksena se, että Sarah juo pitsansa kanssa normikokista.

STATE OF EMERGENCY, 2011

Tässä elokuvassa on tärkeä neuvo kaikille ykköstyypin diabeetikoille: jos zombit hyökkäävät, pidä kiinni nallekarkeistasi.

TERÄSKUKAT, 1989 (Steel Magnolias)

No niin, hypoissahan diabeetikko taantuu täysin aivottomaksi ja toimintakyvyttömäksi lapseksi, jolle voi lässyttää kuten vauvalle. Ja vaikka pystyy edelleen puhumaan ja kohdistamaan katseensa, ei osaa kuitenkaan juoda mehulasista.

Tästä kohtauksesta (ja muutamasta muusta hassunkurisuudesta) huolimatta on koskettavaa, että Hollywoodissa on kultaisella 80-luvulla tehty elokuva, joka kietoutuu näin paljolti ykköstyypin diabeteksen ympärille. Julia Robertsin esittämän Shelbyn diabetes aiheuttaa epäilyt raskauden mahdollisuudesta, sitten lapsen saatuaan alkavat munuaiset pettää ja lopulta diabeetikon traaginen loppu häämöttää. Onneksi elämä jatkuu ja Shelbyn muisto säilyy mielissämme ikuisesti.

Mikä on sinun lempidiabeetikkomokasi Hollywoodtuotannossa?

Tässä vielä tuo Insulin Nationin keräämä leffakimara ja sen viisi tärkeää pointtia diabeteksesta:

PS. Listausta leffoista, joissa diabeteksellakin on rooli, löydät täältä: https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_films_featuring_diabetes

Kuten kaikki tiedämme, diabeetikon tulee pitää huolta jaloistaan. Meille syntyy helpommin jalkaongelmia, kuten tulehduksia ja haavaumia ja tämän vuoksi myös sukkavalinnoilla on väliä. Mutta miten sitten muut vaatteet kuin sukat, ei kai se iho niin kovin erilainen ole kun siirrytään säärestä ylöspäin?

Monille diabetesta sairastaville kehittyy helposti iho-ongelmia. Iho-ongelmat voivat liittyä esimerkiksi insuliiniresistenssiin, vähentyneeseen verenkiertoon, lääkeallergiaan tai diabeetikkonaisilla yleisiin hiivainfektioihin. Koska iho on ihmisen suurin elin, kannattaa siitä tietysti pitää hyvää huolta. Nimettömillä on tässä aika iso merkitys. Tietysti myös päivän aktiviteetit vaikuttavat vaatevalintoihin ja ehkä omalta osaltani sekä diabeteksen tuomat ”haasteet” että lumilautaopettajaharrastus asettavat tiettyjä vaatimuksia. Pääasia on kuitenkin mukavuus, eli se, että illalla riisuutuessa on yhtä hyvä olla kuin aamulla pukeutuessa oli.

Sain testiin erään yrityksen tarjoamia bambualusvaatteita. Valitsin testiini saumattoman sporttitopin lumilautailupäiviä varten sekä alustopin työpäiviksi. Valikoima oli kattava, joten valinta oli hiukan haastavaa. 🙂 Päädyin kuitenkin omiin tarpeisiini sopiviin, erikseen työ- ja vapaa-aikaan suunnattuihin tuotteisiin.

Molemmat tuotteet on valmistettu saumattomasta bambukankaasta ja myös kuvien perusteella näyttivät kivoilta kokeiltavaksi. Nämä bambualusvaatteet on muuten valmistettu orgaanisesta bambusta, joka on kasvatettu luonnonvaraisissa olosuhteissa ilman torjunta-aineita ja mikä parasta, näissä alusvaatteissa käytetty bambu ei vahingoita pandojen elinympäristöä! 🐼🐼🐼

Paketin avattuani ensimmäinen reaktio oli huvittunut: miten näin pieniin paketteihin on voitu pakata vaatteita! 😂

Kun sain muovipussit revittyä auki, allekirjoitin tuotekuvaukset heti! Tekisi mieli käyttää näitä toppeja kasvopyyhkeinä, sen verran pehmeää kangas todella on!

SPORTTITOPPI, LUMILAUTAILU JA HYPOHIKI:

Urheillessa tulee hiki, check.

Myös hypoissa tuppaa tulla hiki, check.

Urheillessa ja hypoissa tulee sitten tuplahiki, eikö?

Lähdin testaamaan bambutoppia lumilautatunnille. Aika usein opettajan hommaan kuuluu asiakkaiden pystyyn nostaminen, rinnettä ylös ja alas vetäminen tai työntäminen ja välillä kanuunankuulan lailla alasviilettävien, haparoiden laudan päällä horjuvien miniohjusten perässä juokseminen. Ja jos iloisten vesseleiden (ja tietysti niiden vähän vanhempien, sulavasti laudan kanssa rinnettä alas liitävien aikuisoppilaiden) perässä juoksemisen lisäksi työpäivän aikana sokerini laskevat vielä hypohikirajan alle, astuu kuvaan vaatimus alusvaatteen imukyvystä ja sen jälkeen vielä raikkaana pysymisestä. Bambu lupaa olevansa juuri tätä.

Tämän saumattoman bambutopin luvataan olevan ”materiaalia, joka tuntuu mukavan viileältä iholla ja säätelee kosteutta”. Ainakin se tuntui mukavalta päällä ja vaikkei kyseessä olekaan varsinainen urheilutoppi jossa olisi maksimaalisesti tukea, pysyi sekä pumppuni että muutkin topin alle sullottavat…tavarat…hyvin kyydissä lautapäivän aikana.

Kovasta yrityksestä huolimatta en saanut hypohikeä viikonlopun testauksen aikana päälle (…ehkä kuitenkin parempi niin? 😜), mutta sitä tavallista hikeä kyllä pukkasi pintaan. Rapsakka -14 astetta ja sen vaatimat viisi kerrosta housuja ja melkein saman verran paitoja pitivät huolen siitä, että aina sisätiloihin astuttuani tuli jokseenkin kuuma. Siitä huolimatta ei toppi ollut illalla riisuttaessa litimärkä vaan ihan samanlainen kuin aamulla pukeuduttaessa! Kaksi päivää rinteessä samoissa kamoissa meni helposti, eikä sunnuntaina iltapäivälläkään ollut ällöttävä olo.

Jatkossa lupaan yrittää kovemmin hypohiellä testaamista, mutta viikonlopun perusteella en usko senkään olevan ongelma.

BAMBUTOPPI TYÖPÄIVÄÄN:

Entäs sitten mukavat alusvaatteet töissä? Niiden merkityksestä työpäivän aikana ei juuri tule mietittyä, riippumatta siitä millainen päivä oikein on. Välillä istun koko päivän koneen ääressä kotitoimistollani ja toisinaan taas seison näyttelyständillä tai ajan pitkin maita ja mantuja. Harvemmin sitä aamulla miettii mitä vaatteiden alle juuri tänään kaapista kaivaa ja miten se vaikuttaa ihon kuntoon.

Palelen herkästi, siksipä pidän lämpimistä aluskerrastoista. Alustopit, legginsit ja villasukat kuuluvat vaatevalikoimaani lokakuusta huhtikuuhun, eli koko sen ajan, kun kellot näyttävät talviaikaa. Harvassa ovat ne kerrat, kun lähden talvikaudella mihinkään ilman alustoppia t-paidan alla. Ja, toistan ehkä hiukan itseäni, mutta joskus konttorilla vietetyn toimistotyöpäivänkin aikana hypohikiraja tulee vastaan ja olisi ihan kiva, ettei tarvitsisi lähteä kesken kaiken varapaitaostoksille selkä märkänä.

Bambutoppi on kuvauksen mukaan ”maksimaalisen mukava”, ”ylellisen pehmeä” ja ”täydellisesti istuva” sekä tietysti bambu on 3-4 kertaa enemmän puuvillaa imukykyisempi, joten se myös kuivuu nopeammin! Kuvauksen mukaan siis nappivalinta työpäivään (vaikkei siinä nappeja olekaan, ba-dum-tssh!).

Tästä bambutopista en oikein osaa kertoa mitään. Se ei tarkoita, että kokemus tai tuote olisi huono. Itseasiassa, se tarkoittaa sitä, että toppi istui niin napakasti päälle, etten edes huomannut sen olemassaoloa. Aamulla oli sama olo kuin illalla, vaikka tähän testipäivään sitten mahtui sitä hypohikeä. Oikein kaksin kappalein. Pysyin lämpimänä ja raikkaana, ihan niin kuin kuvauksessa väitettiin. Harvoin tulee vastaan vaatetta, jonka olemassaolon voi vaan unohtaa.

SUMMA SUMMARUM

Testaus oli kivaa vaihtelua päivärutiineihini. Tuli mietittyä ihan eri tavalla sitä, mitä siellä kaikkien vaatteiden alla on suoraan ihoa vasten. Ja kun ne vielä tekivät mitä lupasivatkin!

Vaatteet tuskin ratkaisevat sellaisia suuria iho-ongelmia, joita diabetes voi tuoda mukanaan. Mutta sillä, että ihostaan pitää hyvää huolta (eli muistaa kuivata suihkun jälkeen hyvin myös varpaanvälit, muistaa käyttää kosteusvoidetta ja juoda paljon vettä sekä muistaa tarkistaa säännöllisesti ihonsa erilaisten nirhaumien, haavojen tai ihoärsytysten varalta) ja valitsee myös ihoystävällisiä vaatteita myös sinne kerrosten alle, voi ollakin yllättävän suuri merkitys. Ja vielä kun pandojen bambutkin pelastuvat! 🐼🐼🎋🎋

Joten, vielä kerran pojat (tai siis Lumi ja Pyry):

Viime kesänä kävin kolmilla treffeillä. Ihan vaan kahvilla, lasillisella ja ulkona kävelemässä. Ennen jokaisia treffejä hermoilin diabeteksestani. Miksi? No kun…

Diabetes on luonnollinen osa minua. Se on niin luonnollinen, etten edes aina huomaa tuovani sitä esiin. En aina huomaa, että suustani pulpahtaa yhkäkkiä muun muassa jotain seuraavista:

• ”Näytätkö sitä pakettia, katon hiilarit niin tiedän mitä pistän.”
• ”Me oltiin diabeetikkoporukalla paikassa X ja sitten…”
• ”Me juteltiin yhden mun kaverin kanssa, ja sillä on ongelma kun se käyttää insuliinia Y ja se kysyi mitä mieltä mä oon kun mulla on pumpussa insuliini Z…”
• ”Mä kerroin mun diabeteshoitajalle viime vastaanotolla, että…”
• Ja ehkä se kaikista selkein vinkki: ”Oota mä mittaan eka mun sokerit” 🤦

Ja jos suustani ei pääsisikään mitään yllä olevista lauseista, voisi jokin mukanani kulkeva asia paljastaa diabetekseni joksenkin nopeasti. Esimerkiksi käsivarteeni tatuoitu 15 cm sana ”diabetic”, paidan alta pullottava sensori tai kanyyli, kauluksesta pursuava letkunpätkä tai se (kyllä, täysin huomaamattani) tapahtuva liike, jolla kaivan koko pumppuni sieltä kaula-aukosta saattaisivat olla asioita, jotka vähintäänkin herättäisivät keskustelua. Tai treffikumppanini järkyttyisi iäksi, sekin on tietysti ihan olemassa oleva mahdollisuus.

Entä sitten, jos onnistunkin tsemppaamaan, tarkkailemaan sanojani joka hetki ja pystyn kuin pystynkin olemaan tuomatta diabetesta esiin? Jos mikään yllä olevista asioista ei näy toiselle millään tavalla? Tuleeko diabetekseni sitten esille treffeilläni? Alla kolme todella tapahtunutta keskustelua, kaikki ensitreffeiltä, jotka eivät (syystä tai toisesta) johtaneet seuraaviin:

 – Mitä sä teet työksesi?

– Mä oon sellaisen terveysteknologiafirman diabetestiimin markkinoinnissa.

– Hehe, montako teidän laitetta sussa on kiinni?

– No, siis, tällä hetkellä vaan yksi…

– Se oli siis vitsi… 😲

– Mitä sä harrastat?

– No kuntosalilla käyn ja lumilautailen talvisin ja vaellan kesäisin ja maratonkatselen sarjoja Netflixistä ja sitten oon Diabetesliiton järjestötyössä ollut viimeiset 10 vuotta aktiivisena.

– Ai, onks sulla joku läheinen jolla on diabetes tai muuten tärkeä asia toi?

– Niin, siis, kun mulla on itelläni diabetes.

– Ai, mut siis, miten, kun sä oot kuitenkin noin nuori?

– Mikä toi nappi tossa sun kädessä on?

– No se on tollanen lähetin joka mittaa mun sokereita koko ajan.

– 😲

– Niin, siis, kun mulla on diabetes.

– Okei, joo, mun isälläkin on. Mä oon yrittänyt saada sitä liikkumaan ja syömään terveellisemmin ja kaikkea. Onneks se ei joudu ottamaan vielä muuta ku tabletteja. Mut hyvä kun tapasin sut, sitten kun te tapaatte niin sähän voit kertoa sille kaiken, et miten pitää syödä ja liikkua ja muuta, et pysyy noin hyvässä kunnossa. Niin, sä et varmaan tarvii mitään piikkejä?

Hyvät kanssadiabeetikot, pitääkö tästä olla huolissaan? Pitääkö minun jatkossa piilottaa diabetekseni? Jätänkö kertomatta työpaikastani, jätänkö puolet harrastuksistani pois, keskitynkö treffien aikana pelkkään oman itseni tarkkailuun rennon toiseen tutustumisen sijaan?

Entä jos teen kaiken tämän piilottelun? Olenko enää oma itseni? 🤔 Vai pitääkö elämään ja treffeihin suhtautua näin: